Yleisradion rahoitus on 1920-luvulta alkaen perustunut lupamaksuihin. Aluksi maksettiin radiolupia, sitten television hankkineet joutuivat lunastamaan erillisen tv-luvan. Siinä vaiheessa kun lähes kaikilla oli televisio, erillisestä radioluvasta luovuttiin.
Tällä hetkellä televisiolupa alkaa tuntua yhtä vanhanaikaiselta kuin radiolupa. Yleisradio on saanut kilpailijoita. Televisio-ohjelmia voi seurata myös monien uusien välineiden kautta, mutta sellaisia suomalaisia, jotka eivät lainkaan seuraa Ylen ohjelmia, on vähän. Mutta jos lupamaksua ei halua maksaa, teknisesti on aika helppoa pinnata siitä. Nurkassa seisova töllötin ei enää kavalla luvatta katsojia. Jos julkisen palvelun ohjelmatoimintaa halutaan kuitenkin ylläpitää, jollakin tavoin se täytyy rahoittaa.
Viime vuonna Mika Lintilän vetämä parlamentaarinen työryhmä ehdotti lupamaksun korvaamista mediamaksulla, joka perittäisiin joka taloudelta. Useimmille suomalaisille tämä olisi merkinnyt lupamaksun alenemista, koska maksajia olisi ollut enemmän. Suuri yleisö ei välttämättä kuitenkaan mieltänyt asiaa näin, ja pian poliitikotkin ryhtyivät nostamaan esiin järjestelmän kipukohtia, kuten mökin mummon ja köyhät opiskelijat. Vähemmälle huomiolle jäi, että useimpien opiskelijoiden täytyisi myös nykyisen järjestelmän puitteissa lunastaa tv-lupa. Viestintäministeri Suvi Lindén ei edes halunnut ryhtyä selvittämään tällaisia yksityiskohtia, vaan ilmoitti jättävänsä asian seuraavan hallituksen päätettäväksi. Mitään uutta valmistelua asiassa ei ole aloitettu.
Lintilän ehdotuksessa oli paljon hyviä puolia, mutta psykologisesti voi olla vaikea nostaa sitä enää esiin koipussista. Julkisuuteen onkin alkanut nousta uusia vaihtoehtoja. SDP:n kansanedustaja ja Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Pia Viitanen on ehdottanut harkittavaksi maksun siirtämistä budjetin puolelle.
Tilanteessa, jossa suurin osa suomalaisista on julkisen palvelun ohjelmien vakituisia käyttäjiä, budjettirahoituksella on monia hyviä puolia. Maksua ei tarvitse periä erikseen, se olisi psykologisesti helpompi maksaa. Lupamaksu poistuisi ja verot hieman nousisivat, useimpien kannalta tulos olisi plus miinus nolla. Maksu olisi progressiivinen siinä määrin kuin muukin verotus. Lupatarkastajien palkat säästyisivät.
Tässäkin ruusussa on tietysti piikkejä. Pari päivää sitten Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi ilmoitti kannattavansa budjettirajoitusta sillä varauksella, että rahat Ylen toimintaan hankitaan arvonlisäveron korotuksella. Maksu ei jakautuisikaan tulojen vaan kulutuksen mukaan. En tiedä mitä mieltä valtionvarainministeriö olisi tästä, sehän vastustaa viimeiseen asti veroja, joiden tuotto on suunnattu johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Vielä parempi tietysti olisi, jos televisio-ohjelmat rahoitettaisiin sipsien ja popkornin verotuksella. Paljon katsovat maksaisivat enemmän...
Joka tapauksessa näytämme olevan ajautumassa Yleisradion budjettirahoitukseen, kaikki muut vaihtoehdot on pelattu pois. Miksi näin käytännölliseen järjestelmään ei ole menty jo ajat sitten? Budjettirahoituksen on pelätty muodostuvan uhkaksi yleisradiojärjestelmän riippumattomuudelle. Joutuisiko Yleisradio budjettirahoituksen myötä hallituksen ja viestintäministerin käsiin, samaan tapaan kuin Italian televisio on pääministeri Berlusconin käsissä? Vuonna 1949 Yleisradio siirrettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön eli nykyisen viestintäministeriön alaisuudesta eduskunnan valvontaan, koska ministeriön katsottiin käyttäneen väärin vaikutusvaltaansa yhtiössä.
Paljon riippuu siitä, miten asiat muuten järjestettäisiin. Budjettirahoituksen myötä yleisradiopolitiikka siirtyisi täysin uudelle pelikentälle. Tv-lupamaksu ei ole osa valtion budjettia, hallitus ei voi määrätä miten Yleisradion on käytettävä. Hallitus vain vahvistaa vuosittain maksun suuruuden. Budjetissa määrärahoja voidaan osoittaa tiettyihin tarkoituksiin. Ne voidaan jakaa alakohtiin. Hallitus voisi halutessaan osoittaa määrärahoja eri kanaville, radion sinfoniaorkesterille tai hiihdon mm-kisojen televisiointiin. Viime kädessä budjetin vahvistaa eduskunta, mutta enemmistöhallituksen esityksillä on tapana mennä läpi eduskunnassa.
Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan yleisistä suuntaviivoista säädetään Yleisradiolaissa. Laki kieltää Yleisradiota hankkimassa rahaa mainonnalla tai sponsoroinnilla, mutta yllättäen se ei puhu mitään toiminnan rahoituksesta. Lupamaksuista on säädetty erikseen Laissa valtion radio- ja televisiorahastosta. Lain tarkoituksena on ”järjestää Yleisradio Oy:n toiminnan rahoitus ja valtion televisio- ja radiorahaston hoito sekä muutoinkin edistää televisio- ja radiotoimintaa”. Periaatteessa lupamaksuja olisi voitu käyttää muihinkin tarkoituksiin kuin Yleisradion toimintaan, vaikka tähän saakka näin ei juuri ole tapahtunut.
Jos Yleisradion rahoitus siirretään budjettiin, laki valtion radio- ja televisiorahastosta tietysti kumottaisiin. Laissa Yleisradiosta olisi määriteltävä tarkemmin, miten rahoitus hoidettaisiin. Pitäisikö budjetin kautta tapahtuva toiminnan ohjaus sallia? Mainonta ja sponsorointi on kielletty, mutta muista tuloista ei sanota muuta kuin että ne on kirjanpidossa eriteltävä. Suhtautuminen Yleisradion omiin tuloihin, esimerkiksi ohjelmien myyntituloihin, on käytännössä ollut ristiriitaista. Toisaalta tuloja pitäisi hankkia, mutta esimerkiksi vanhojen ohjelmien nettimyynti on käytännössä pysähtynyt kilpailijoiden huutoihin epäreilusta kilpailusta.
Jos laki Yleisradiosta kirjoitetaan uudelleen, Yleisradion hallintomallia pitäisi saman tien miettiä uudelleen. Kannattaisi tutkia, miten esimerkiksi Ruotsin malli käytännössä toimii. Ruotsin radion ja television omistaja ei ole valtio, vaan tarkoitusta varten perustettu itsenäinen säätiö. Lain mukaan säätiön tarkoituksena on nimenomaan toimia puskurina valtiovallan ja yhtiöiden välillä. Säätiön tärkein tehtävä on nimetä yleisradioyhtiöiden hallitukset, rahoituksesta päättävät valtiopäivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti