Piraattipuolue ei yltänyt valtiopäiville

Ruotsin valtiopäivävaaleista ei puuttunut dramaattisia käänteitä. Tätä kirjoitettaessa (24.9.10) lopullinen ääntenlaskenta ei vieläkään ole valmis, mutta ilmeiseltä vaikuttaa, että uusi puolue, ruotsidemokraatit, nousee valtiopäivillä vaa’ankieliasemaan.

Suomessa julkaistuissa uutisissa on jäänyt vähemmälle huomiolle, että piraattipuolue ei menestynyt vaaleissa. Piratpartiet perustettiin vuonna 2006, ja vuoden 2006 valtiopäivävaaleissa se sai runsaat 30,000 ääntä. Puolueen vaaliteemoina ovat tekijönoikeus ja tietosuoja-asiat, se ajaa vapaata tiedostojen jakelua verkoissa.

Viime vuonna Ruotsin Piraattipuolue sai europarlamentin vaaleissa yli 7 prosenttia annetuista äänistä, ja sai yhden edustajan europarlamenttiin. Maanvyöryn takana oli ilmeisesti Ruotsissa silloin kuumana käynyt keskustelu Pirate Bay-oikeudenkäynnistä. Europarlamenteissa Piratpartietin edustaja Christian Engström on liittynyt vihreään blokkiin.

Eurovaalimenestyksen perusteella olisi voinut odottaa, että puolue olisi saanut edustajan myös valtiopäiville. Jos se olisi saanutb yhtä paljon ääniä kuin EU-vaaleissa, se olisi voinut päästä vaa'ankieleksi. Tämän vuoden vaaleissa tekijänoikeuskysymykset eivät kuitenkaan nousseet lainkaan esiin. Piraattipuolueen äänimäärä jäi alle 40,000, eli lähes samaan kuin neljä vuotta sitten. Eurovaalien äänisaalis on sulanut jonnekin. Puolue sai sentään enemmän ääniä kuin Aku Ankka – Helsingin Sanomien mukaan ankka sai 120 ääntä.

Ilman vaikutusta puolue ei kuitenkaan ole jäänyt. Reinfeldtin hallitus on pitänyt tekijänoikeusasioissa erittäin matalaa profiilia, eikä vireillä oleva suoja-aikojen pidennys ole edennyt EU:n ministerineuvostossa.

Yleisradiolle budjettirahoitus?

Yleisradion rahoitus on 1920-luvulta alkaen perustunut lupamaksuihin. Aluksi maksettiin radiolupia, sitten television hankkineet joutuivat lunastamaan erillisen tv-luvan. Siinä vaiheessa kun lähes kaikilla oli televisio, erillisestä radioluvasta luovuttiin.

Tällä hetkellä televisiolupa alkaa tuntua yhtä vanhanaikaiselta kuin radiolupa. Yleisradio on saanut kilpailijoita. Televisio-ohjelmia voi seurata myös monien uusien välineiden kautta, mutta sellaisia suomalaisia, jotka eivät lainkaan seuraa Ylen ohjelmia, on vähän. Mutta jos lupamaksua ei halua maksaa, teknisesti on aika helppoa pinnata siitä. Nurkassa seisova töllötin ei enää kavalla luvatta katsojia. Jos julkisen palvelun ohjelmatoimintaa halutaan kuitenkin ylläpitää, jollakin tavoin se täytyy rahoittaa.

Viime vuonna Mika Lintilän vetämä parlamentaarinen työryhmä ehdotti lupamaksun korvaamista mediamaksulla, joka perittäisiin joka taloudelta. Useimmille suomalaisille tämä olisi merkinnyt lupamaksun alenemista, koska maksajia olisi ollut enemmän. Suuri yleisö ei välttämättä kuitenkaan mieltänyt asiaa näin, ja pian poliitikotkin ryhtyivät nostamaan esiin järjestelmän kipukohtia, kuten mökin mummon ja köyhät opiskelijat. Vähemmälle huomiolle jäi, että useimpien opiskelijoiden täytyisi myös nykyisen järjestelmän puitteissa lunastaa tv-lupa. Viestintäministeri Suvi Lindén ei edes halunnut ryhtyä selvittämään tällaisia yksityiskohtia, vaan ilmoitti jättävänsä asian seuraavan hallituksen päätettäväksi. Mitään uutta valmistelua asiassa ei ole aloitettu.

Lintilän ehdotuksessa oli paljon hyviä puolia, mutta psykologisesti voi olla vaikea nostaa sitä enää esiin koipussista.  Julkisuuteen onkin alkanut nousta uusia vaihtoehtoja. SDP:n kansanedustaja ja Yleisradion hallintoneuvoston jäsen Pia Viitanen on ehdottanut harkittavaksi maksun siirtämistä budjetin puolelle.

Tilanteessa, jossa suurin osa suomalaisista on julkisen palvelun ohjelmien vakituisia käyttäjiä, budjettirahoituksella on monia hyviä puolia. Maksua ei tarvitse periä erikseen, se olisi psykologisesti helpompi maksaa. Lupamaksu poistuisi ja verot hieman nousisivat, useimpien kannalta tulos olisi plus miinus nolla. Maksu olisi progressiivinen siinä määrin kuin muukin verotus. Lupatarkastajien palkat säästyisivät.

Tässäkin ruusussa on tietysti piikkejä. Pari päivää sitten Ylen hallintoneuvoston puheenjohtaja Kimmo Sasi ilmoitti kannattavansa budjettirajoitusta sillä varauksella, että rahat Ylen toimintaan hankitaan arvonlisäveron korotuksella. Maksu ei jakautuisikaan tulojen vaan kulutuksen mukaan. En tiedä mitä mieltä valtionvarainministeriö olisi tästä, sehän vastustaa viimeiseen asti veroja, joiden tuotto on suunnattu johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Vielä parempi tietysti olisi, jos televisio-ohjelmat rahoitettaisiin sipsien ja popkornin verotuksella. Paljon katsovat maksaisivat enemmän...

Joka tapauksessa näytämme olevan ajautumassa Yleisradion budjettirahoitukseen, kaikki muut vaihtoehdot on pelattu pois. Miksi näin käytännölliseen järjestelmään ei ole menty jo ajat sitten? Budjettirahoituksen on pelätty muodostuvan uhkaksi yleisradiojärjestelmän riippumattomuudelle. Joutuisiko Yleisradio budjettirahoituksen myötä hallituksen ja viestintäministerin käsiin, samaan tapaan kuin Italian televisio on pääministeri Berlusconin käsissä? Vuonna 1949 Yleisradio siirrettiin kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriön eli nykyisen viestintäministeriön alaisuudesta eduskunnan valvontaan, koska ministeriön katsottiin käyttäneen väärin vaikutusvaltaansa yhtiössä.

Paljon riippuu siitä, miten asiat muuten järjestettäisiin. Budjettirahoituksen myötä yleisradiopolitiikka siirtyisi täysin uudelle pelikentälle. Tv-lupamaksu ei ole osa valtion budjettia, hallitus ei voi määrätä miten Yleisradion on käytettävä. Hallitus vain vahvistaa vuosittain maksun suuruuden. Budjetissa määrärahoja voidaan osoittaa tiettyihin tarkoituksiin. Ne voidaan jakaa alakohtiin. Hallitus voisi halutessaan osoittaa määrärahoja eri kanaville, radion sinfoniaorkesterille tai hiihdon mm-kisojen televisiointiin. Viime kädessä budjetin vahvistaa eduskunta, mutta enemmistöhallituksen esityksillä on tapana mennä läpi eduskunnassa.

Julkisen palvelun yleisradiotoiminnan yleisistä suuntaviivoista säädetään Yleisradiolaissa. Laki kieltää Yleisradiota hankkimassa rahaa mainonnalla tai sponsoroinnilla, mutta yllättäen se ei puhu mitään toiminnan rahoituksesta. Lupamaksuista on säädetty erikseen Laissa valtion radio- ja televisiorahastosta. Lain tarkoituksena on ”järjestää Yleisradio Oy:n toiminnan rahoitus ja valtion televisio- ja radiorahaston hoito sekä muutoinkin edistää televisio- ja radiotoimintaa”. Periaatteessa lupamaksuja olisi voitu käyttää muihinkin tarkoituksiin kuin Yleisradion toimintaan, vaikka tähän saakka näin ei juuri ole tapahtunut.

Jos Yleisradion rahoitus siirretään budjettiin, laki valtion radio- ja televisiorahastosta tietysti kumottaisiin. Laissa Yleisradiosta olisi määriteltävä tarkemmin, miten rahoitus hoidettaisiin. Pitäisikö budjetin kautta tapahtuva toiminnan ohjaus sallia? Mainonta ja sponsorointi on kielletty, mutta muista tuloista ei sanota muuta kuin että ne on kirjanpidossa eriteltävä. Suhtautuminen Yleisradion omiin tuloihin, esimerkiksi ohjelmien myyntituloihin, on käytännössä ollut ristiriitaista. Toisaalta tuloja pitäisi hankkia, mutta esimerkiksi vanhojen ohjelmien nettimyynti on käytännössä pysähtynyt kilpailijoiden huutoihin epäreilusta kilpailusta.

Jos laki Yleisradiosta kirjoitetaan uudelleen, Yleisradion hallintomallia pitäisi saman tien miettiä uudelleen. Kannattaisi tutkia, miten esimerkiksi Ruotsin malli käytännössä toimii. Ruotsin radion ja television omistaja ei ole valtio, vaan tarkoitusta varten perustettu itsenäinen säätiö. Lain mukaan säätiön tarkoituksena on nimenomaan toimia puskurina valtiovallan ja yhtiöiden välillä. Säätiön tärkein tehtävä on nimetä yleisradioyhtiöiden hallitukset, rahoituksesta päättävät valtiopäivät.

Hajoitetaanko Yleisradio?

Yleisradion nykyinen toimintamalli on vuodelta 1949, jolloin Suomen eduskunta päätti ottaa radion valvontaansa. Siihen saakka yhtiön toimintaa oli ohjannut maan hallitus. Eduskunta oli tyytymätön pääjohtajaksi nimitetyn Hella Wuolijoen toimintaan. Näin syntyi järjestelmä, jonka mukaan yhtiön toimintaa valvoo eduskunnan nimeämä hallintoneuvosto. Sama periaate on käytössä edelleen, sillä muutoksella, että joitakin vuosia sitten Yleisradiolle nimitettiin yhtiön ulkopuolisista henkilöistä koostuva hallitus.

Kuudessakymmenessä vuodessa maailma on muuttunut. Vuosi sitten Mika Lintilän vetämä parlamentaarinen komitea ehdotti yksimielisesti Yleisradiolle uutta toimintamallia, joka ei kuitenkaan kelvannut viestintäministeri Suvi Lindénille. Ministeri päätti olla tekemättä asiassa mitään, ja keskustelussa Yleisradion tulevaisuudesta on taas palattu ruutuun yksi. Nykyistä mallia pitäisi uudistaa, mutta kenelläkään ei ole selvää näkemystä siitä miten.

Keväällä Yleisradion hallituksen puheenjohtaja vuorineuvos Kari Neilimo ennusti Kokoomuksen Nykypäivä-lehden haastattelussa, että Ylellä on edessään merkittäviä rakenteellisia uudistuksia. Neilimon mielestä yhtiön nykyinen rakenne on raskas. Neilimo ehdotti, että Yle voisi siirtyä yhdestä osakeyhtiöstä konserniksi, johon kuuluisi esimerkiksi Ylen tuotanto Oy ja Svenska Yle. ”Olisi helpompi valvoa, että Ylen tytäryhtiöt olisivat tehokkaita, koska niiden pitäisi tulla omillaan toimeen”, sanoi Neilimo.

Yleisradion hajottaminen useampaan yhtiöön ei ole eurooppalaisittain mikään outo idea. Ruotsissa julkisen palvelun radio- ja televisiotoiminta on kauan sitten jaettu kolmelle eri yhtiölle. Kaikkien hallinnosta vastaa neljäs yhtiö, Sveriges Radio Förvaltnings Ab. Ylessäkin radio, TV1 ja TV2 toimivat pitkään erillisinä yksikköinä, vaikka niitä ei ollut yhtiöitetty. Kokemukset eivät olleen yksinomaan myönteisiä. TV1 ja TV2 kilpailivat keskenään niin innokkaasti, että ne käyttivät erilaista tuotantotekniikkaa ja eri kuvanauhaformaatteja. Tätä sotkua on siivottu pitkään. Yleisradiossa medioihin perustuvasta yksikköjaosto luovuttiin siinä vaiheessa, kun medioiden yhteensulautuminen digitaalisella aikakaudella alkoi olla ilmeistä.

Neilimon puheenvuorossa oli mielenkiintoinen ajatus, jonka mukaan tulevaisuudessa Yleisradion tytäryhtiöiden pitäisi tulla ”omillaan toimeen”. Millään Yleisradion toiminnolla ei ole merkittäviä ”omia” tuloja. Yleisradiotoimintahan rahoitetaan lupamaksuilla. Vaikka lupamaksun tilalle tulisi mediamaksu tai budjettirahoitus, tilanne olisi sama. Kukaan muu Yleisradiossa ei hanki suuria tuloja paitsi toimitusjohtaja, jonka tehtävänä on saada valtiovalta vakuuttuneeksi siitä, että lupamaksuja on korotettava inflaation tahdissa. Muut tulot ovat merkityksettömiä: radion sinfoniaorkesterin toimintaa ei rahoiteta pääsylipputuloilla. Sitä paitsi Yleisradion kilpailijat ovat visusti pitäneet huolta siitä, ettei Yleisradio saa hankkia uusia tulolähteitä. Tuskin Neilimokaan ajattelee, että uutisten yhteyteen voitaisiin ryhtyä myymään mainosspotteja, niin että uutiset tulisivat toimeen omilla tuloillaan?

Kahdeksankymmenluvulle saakka Yleisradion hallintoneuvosto yksinkertaisesti päätti vuosittain, miten yhtiön budjetti kohdistetaan eri toiminnoille. Jokainen työntekijä ja jokainen hankittava ääninauha oli budjetoitava etukäteen. Näillä rahoilla oli sitten tuotettava suunniteltu määrä ohjelmaa. Järjestelmä oli joustamaton ja johti paikoitellen tyhjäkäyntiin. Yhdeksänkymmenluvulla yhtiössä ryhdyttiin kehittämään uusia budjetointimenetelmiä, joihin liittyi sisäinen laskutus ja tilausjärjestelmä. Budjetoinnissa siirryttiin joustavampaan käytäntöön. Kanavapäälliköt pyysivät toimituksilla tarjouksia tulevista ohjelmista. Televisiossa omat toimitukset kilpailivat ulkopuolisten tuotantoyhtiöiden kanssa, radiossa ulkopuolista tuotantoa ei juuri ole syntynyt. Ohjelmavirtaradiota on ollut edullisinta tuottaa yhtiön omalla henkilökunnalla.

Samaan aikaan huomattava osa yhtiön toiminnoista ulkoistettiin.  Ensin luovuttiin lähetysasemista, sitten suuresta osasta tietotekniikkaa. Nyt on vahtimestarit, kuljetukset ja postituskin ulkoistettu, monista muista palveluista puhumattakaan. Jos Pasilan toimitilat myydään jollekin kiinteistösijoittajalle ja vuokrataan takaisin Yleisradiolle, kirjanpito kaunistuu, mutta pitkällä tähtäimellä tästä ei välttämättä enää tule säästöä.

SOK:ssa, jossa Neilimo hankki vuorineuvoksen arvonsa, jokaisen osaston tuotto on helppo arvioida laskennallisesti. Jokaisella jukurttipurkilla ja rautanaulalla on hintansa, ja elintarvikeosaston ja rautaosaston kustannuksiin voidaan lisätä tietty osuus vuokrista, kuljetuksista ja hallintokuluista, vaikka sama hallinto hoitaisikin molempien osastojen kirjanpidon. On helppo laskea, kannattaako rautanaulojen myyminen. Jos ei kannata, se on syytä lopettaa.

Julkisessa palvelussa ei ole yhtä helppoa tehdä kannattavuuslaskelmia. Kannattaako poliisin toiminta? Tietyissä tapauksissa on suhteellisen yksinkertaista verrata eri tavoin tuotettujen palveluiden kustannuksia. Bussimatka on bussimatka, tuotti sen kunta tai yksityinen. Mutta kaikki palvelut eivät ole yhteismitallisia. Kun vanhusten ruokapalveluita on kilpailutettu kunnissa, voittajaksi on yleensä selvinnyt yritys, joka tarjoaa huonointa ruokaa ja huonoimman palvelun. Se on tehokkainta.

 Neilimon mielestä Yleisradion tehokkuutta olisi helpompi valvoa, jos keskeisistä toiminnoista muodostettaisiin omat tytäryhtiönsä. Ei ole kuitenkaan selvää, miten tämä tapahtuisi yhtiössä, joka ei myy mitään. Nykyisinkin yleisradion toiminnot ostavat toisiltaan palveluita leikkirahalla, jota yhtiön sisällä on totuttu kutsumaan Aku Ankka-rahaksi, koska se ei kelpaa missään muualla. Teatteritoimitus ja urheilutoimitus eivät voi vapaasti hankkia teknisiä palveluitaan keneltä tahansa. Jos ne voisivat, yhtiön sisällä olisi pian taas käytössä sata erilaista järjestelmää. Toisaalta yhtiön sisäinen kustannuslaskenta kertoo kyllä numeroita ymmärtävälle kohtuullisen tarkasti, miten tehokkaasti nämä toimitukset tuottavat ohjelmaa.

Yleisradion hajauttamisesta tytäryhtiöihin aiheutuisi uusia kustannuksia. Jos radio ja televisio olisivat eri yhtiöitä ja Euroviisut lähetettäisiin molemmissa, tarvittaisiin tuplamäärä neuvotteluja ja laskuja. Kaikki vanhat uusintasopimukset pitäisi neuvotella uudestaan, koska ne koskevat vain nykyistä yhtiötä.

Yleisradion tapaisen julkisen palvelun johtaminen vaati joka tapauksessa palveluiden painoarvojen määrittelyä. Kukaan ei halua, että Yleisradion tulosta arvioitaisiin pelkästään ohjelmien yleisömäärien perusteella – päinvastoin, yhtiötä on arvostelu liiasta yleisömääriin tuijottamisesta. Kukaan ei myöskään näytä haluavan, että Yleisradio ryhtyisi merkittävässä määrin hankkimaan ”omia” tuloja, koska se merkitsisi kilpailua alan kaupallisten yritysten kanssa. Jos Yleisradion eri toiminnot eivät saa myydä palveluitaan yhtiön ulkopuolelle, niille ei synny aitoa markkinahintaa.  Yleisradion hallintoneuvosto ja hallitus ovat olemassa sitä varten, että ne päättävät vuosittain, kuinka paljon lupamaksurahoja tai mediamaksurahoja tai budjettivaroja käytetään esimerkiksi Neilimon esiin ottaman Svenska Ylen palveluihin. Kun päätös on tehty, tämä summa on sen jälkeen Svenska Ylen ”omaa” rahaa. Jos tällaisen päätöksen tekeminen on helpompaa sen jälkeen, kun Svenska Yle on muodostettu omaksi tytäryhtiökseen, tehtäköön näin. En kuitenkaan ole vielä vakuuttunut asiasta.